Saila Susiluoto

Kuva: Irmeli Jung

Hyvä runo on pysäyttävä. Hyvässä runossa on aina jotain sellaista, joka liikuttaa, pysäyttää, innostaa, naurattaa. En puhu pelkästään tunteista tai välttämättä niistä ollenkaan. Kaikki on runon kielessä, sen rytmissä ja tasoissa.

Luen tällä hetkellä kaiken Suomessa ilmestyvän kotimaisen lyriikan ja käännöslyriikan. Monille niistä, jotka tekevät työtä runouden parissa, syntyy käsitys että kyse on ”runouden suuresta virrasta”, jota yksittäiset runoilijat ruokkivat. Minusta suomalaisen lyriikan tilanne tällä hetkellä on mahtava – ja etenkin jos sitä vertaa nykyiseen proosaan.

Kannattaa kirjoittaa pelottomasti ja rohkeasti. Muuta kirjoittamisen tapaa ei ole. Minun mielestäni ei kannata (missään elämässä) pyrkiä kompromisseihin tai laskelmoituun miellyttämiseen. Oma lahjakkuus on sellainen asia, jota ei kannata myydä tai ahtaa mihinkään muottiin.

Saila Susiluoto on julkaissut neljä proosarunokokoelmaa, joista Siivekkäät ja hännäkkäät (Otava, 2001) voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2005 Susiluoto sai Suomi-palkinnon.

Olli Heikkonen

Runous on minulle tapa havainnoida ja jäsentää maailmaa. Hyvän runon määritteleminen on vaikeaa mutta tunnistaminen ei. Hyvä runo aiheuttaa lukijassa jonkinlaisen naksahduksen. On palkitsevaa lukea runoutta laidasta laitaan. Suomessa on tehty hienoja runoja. Tälläkin vuosikymmenellä on debytoinut monta vahvaa kirjoittajaa.

Itse kirjoitan mieluiten aikaisin aamulla niin, että on vielä pimeää. Kesällä yhtälö on mahdoton. Runojen aiheet tulevat kaikesta mitä näen ja koen. Kaikesta mitä luen.

Kilpailuun lähtijöille on hankalaa antaa mitään yleispäteviä ohjeita. Jos onnistuu kirjoittamaan itsensä näköisiä runoja, on toivottavasti vahvoilla.

Kolme runokokoelmaa julkaissut Olli Heikkonen sai esikoisestaan Jakutian aurinko (Otava, 2000) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon.

Vesa Haapala

Kuva: Irmeli Jung

Runoudessa on muun kirjallisuuden tapaan kyse ihmisen tavasta jäsentää ilmaisuaan ja olemistaan. Siinä annetaan ääntä, kuvaa ja rytmiä asioille, jotka ovat ainakin kirjoittajasta kiinnostavia.

Hyvää runoa on vaikea määritellä, mutta lukija huomaa useimmiten, jos runo ei toimi. Runo voi olla tarkoituksellisen rikkinäinen tai tarkan rytmikäs, vaihdella rekistereitä tai huojua, mutta sen on pystyttävä tuottamaan lukijalle kokemus vastaanottamisen varmuudesta. Missään nimessä lukija ei saa alkaa tuntea myötähäpeää; katastrofienkin pitää olla tahdottuja.

Kilpailijoiden kannattaa muistaa se, että kirjoittaminen alkaa jokaisen runon kohdalla alusta. Mitään ehdotonta rutiinia ei voi kehittää, vaikka taitojaan voi harjoitella eri tavoin. Ei kannata lähettää kilpailuun runoja, joista ei itse ole varma; muutkaan eivät innostu niistä. Aineiston olisi hyvä olla kokonaisuus. Se tekee aina vaikutuksen. Ja kannattaa nähdä vaivaa tekstien hiomisessa. Muutoin vastaanottajaa on turha miettiä liikaa.

Vesa Haapala sai esikoiskokoelmastaan Vantaa (Otava, 2007) Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Juuli Niemi

Kuva: Irmeli Jung

Hyvä runo on sellainen, että se koskettaa, miellyttää, liikauttaa jotain sisällä tai ylipäänsä herättää reaktion. Hyvä runo on aina kiinni vastaanottajasta. Kun runoja lukee paljon, niihin saattaa kuitenkin muodostua myös käsityömäisempi suhde. Voi tunnistaa hyvän runon, sen kirjalliset arvot, vaikka se ei tyyliltään välttämättä miellyttäisi.

Itselleni runon kirjoittamisesta on kyse tietynlaisesta aistimisen tilasta, joka joskus on päällä, joskus ei. Parhaiten sen löydän alkamalla vain kokeilla. Ei kannata juuttua siihen ajatukseen, että minä en osaa kirjoittaa runoja. Aina ei heti synny mitään mielekästä, mutta joku lause voi jäädä elämään ja sen pohjalta voi alkaa rakentua kokonainen runo.

tse saan ainekset runoihini unista, ympäristön havainnoimisesta, ihmissuhteista ja luonnosta. Usein päähäni saattaa myös jäädä ystävän sanoma lause, joka on ehkä tarkoitettu arkiseksi, mutta kuulostaa mielestäni maagiselta. Ehkä runous parhaiten tavoittaa elämän tavanomaisuuden ja toistuvuuden piilevät, ihmeelliset kerrokset.

Juuli Niemi on julkaissut kaksi proosarunokokoelmaa, Tara (Otava, 2003) ja Pitkästä ilosta (Otava, 2005), sekä yhden novellikokoelman, Tule hyvä (Otava, 2007).

Heli Laaksonen

Kuva: Jari-Jukka Nippala

Runous on ihmisen syvää puhetta toiselle ihmiselle, sellaiselle jolla on aikaa, päätä ja sydäntä kuunnella.

Runoilija tasapainoilee oman alitajuntansa ja kuulijan ymmärryksen välissä. Liian sisäpiirimäinen ja suljettu runo ei voi olla, saumattomaan maatuskaan menettää nopeasti mielenkiintonsa. Mutta ei sellainenkaan ole mistään kotoisin, että kaikki seitsemän pienenevää maatuskaa ovat tuoteselosteineen suorassa rivissä pöydällä. Jollei runossa ole mitään yllätyksellistä, voi yhtä hyvin lukea iltapäivälehden viikonvaihdenumeron kantta: "Bikinikuntoon kesäksi".

Kirjoitan sattumuksista, oman elämän tapahtumista, ohikulkijoilta kuulluista jutuista, mielensä pahoittaneen pappan ilmeestä, muistoista, halusta ymmärtää jokin asia perin pohjin. Ja tiätyst oman kiälen kuulemine, vanhoje sanoje yhtäkkine muistamine taik uusie löytymine riamastutta ain, yhtäkki see herättä pää sisäs jonku ajatukse, susi aja tiäkarhun kans lumipyrys talo ohitte ja kuulustele yäratio.

Lounaismurteella kirjoittava Heli Laaksonen on julkaissut neljä runokokoelmaa. Äänikirja Jänes Pussis (Sammakko) ylitti kultalevyrajan joulukuussa 2006 ensimmäisenä runokirjana.

Jukka Viikilä

Kuva: Riku Isohella

Runoudessa kirjoittaja raportoi löydöksistään lukijalle. Löydökset voivat olla mitä vain, mutta sellaista jota ei voi muulla välineellä kertoa yhtä jäännöksettömästi kuin runolla. Hyvässä runossa on tuoreuden tuntu, vinjetti siitä että tiedetään jotakin, mitä minä en vielä tiedä.

Kun itse kirjoitan, kirjoitan sekuntikellon kanssa neljästä kuuteen tuntia päivässä. Koska aika juoksee vain aktiivisen kirjoittamisen aikana, määrätunteihin saattaa kulua koko päivä. Metodin ankaruuden vuoksi kirjoittamiseen syntyy helposti kuukauden tauko. Saan innoitukseni kirjoittamiseen kirjallisuudesta tai tosielämästä.

Erno Paasilinnalla on kaksi hyvää käytännönohjetta kirjoittajille:

"Luodin lentorata on suora ja pureva, lyhyellä matkalla. Pitkällä matkalla se kaareutuu, veltostuu ja lopulta se tupsahtaa alas kuin käärö. On katkaistava teksti ensimmäisestä kohdasta, jos aikoo saada siihen tehoa."

"Kauniit lauseet ovat puhtaita ja luonnollisia ja aina tavallisia. Vain yksi henkäys erottaa ne yleisistä lauseista. "

Jukka Viikilä sijoittui kolmanneksi Suuressa runokilpailussa 2007. Hänen esikoiskokoelmansa Runoja on juuri ilmestynyt (Gummerus).

Risko Oikarinen

Kuva: Riku Isohella

Runoudessa on yleisellä tasolla kyse erityisestä kommunikaatiosta, sellaisesta, joka ei arkikielen tasolla ole mahdollista. Vielä yleisemmin: vahvasta kiintymyksestä ihmiseen - vihassa tai rakkaudessa, ehkä molemmissa. Miksi muuten pyrkiä erityiseen kommunikaatioon ihmisen kanssa, ellei näin ole.

Saan innoitukseni kirjoittamalla. Ajatusten prototyypeistä ja havaintojen yksityiskohdista. Kauneudesta, ilosta ja ahdistuksesta. Sisäisistä ristiriidoista. Taiteesta, sekä uskonnollisesta että sekulaarista, ja erityisesti niiden yhdistelmästä.

Hyvä runo resonoi. Hyvä runo hengittää. Hyvä runo, Risto Ahtia lainatakseni, kommunikoi sekä esteettisellä, tunteellisella että älyllisellä tasolla. Hyvä runo saattaa silittää päätä, toisinaan läpsiä avokämmenellä. Hyvä runo ei välttämättä kuitenkaan tee kumpaakaan, se saattaa jättää hämmennyksen mittaisen etäisyyden. Kunnon junttaotetta siitä ei saa.

Saksofonistiksi opiskellut Risto Oikarinen voitti vuonna 2003 Eino Leinon juhlavuoden runokilpailun. Hänen toinen kokoelmansa Katumusharjoituksia (Gummerus) ilmestyi maaliskuussa.